Hoivakoti Fionassa Kokkolassa koettiin jälleennäkemisen riemua, suurta rakkautta ja lopulta poismenon haikeutta

Henkilökunta tulee opastamaan oikeaan huoneeseen. Ovessa lukee Helmi ja Stig, sisällä makaa toistensa viereen siirretyissä sängyissä kaksi 93-vuotiasta vuodepotilasta – kädet tiukasti toisissaan kiinni. Niin tiukasti, että se on harvinaista.

– Kyllä, näin he ovat aina. Ja kun meidän pitää välillä vaihtaa asentoa eli kääntää kylkeä, me joudumme siirtämään sänkyjä, koska selätysten heitä ei voi asettaa, kertoo vastaava sairaanhoitaja Johanna Lång.

Pariskunta ei enää jaksa puhua muutamaa sanaa lukuun ottamatta. Sanoja ei tarvitakaan, kun he katsovat toisiaan: jokainen näkee kiintymyksen määrän silmistä ja suupielissä karehtivasta hymystä. Mutta pitkään asiat olivat huonommin.

– Isä oli toisessa palvelukodissa, koska hänen kuntonsa ei ollut niin huono. Hän kyseli monta vuotta, missä äiti on. Se tuntui niin pahalta kun näki, miten paljon hän äitiä kaipasi, kertoo pariskunnan poika Lars Witick.

Tänä syksynä Stigin kunto heikkeni siinä määrin, että hän tarvitsi myös ympärivuorokautista hoitoa. Perhe ryhtyi hankkimaan paikkaa samasta hoivakodista, missä Helmi oli. Vieläkään ei ollut selvää, että pariskunta pääsisi samaan huoneeseen.

– Se johtuu siitä, että lain mukaan jokaisella asiakkaalla on oltava 20 neliön huone, eikä kahta voi sijoittaa samaan huoneeseen. Saimme kuitenkin poikkeusluvan aluehallintovirastolta ja Valviralta, kertoo Johanna Lång.

Siitä saakka pariskunta on maannut kylki kyljessä irrottamatta otettaan toisistaan. Henkilökunta joutuu irrottamaan kädet hoitotoimien ajaksi.

– He ovat kuin vastarakastuneet! Se päivä kun he pääsivät yhteen, toi kyyneleet myös henkilökunnan silmiin, kertoo Lång.

Helmi ja Stig ehtivät olla naimisissa vuodesta 1947 eli 71 vuotta. Pariskunta meni naimisiin sodan jälkeen, kun Stig vapautui autokomppaniasta, jossa hän toimi marsalkka Mannerheimin autonkuljettajana.

– Isä kertoi, että autojen piti ajaa aivan toisissaan kiinni, ettei kukaan päässyt väliin, muistelee poika Lars.

Muuten isä ei juuri sota-aikoja muistellut. Hän teki työuransa radio- ja tv-korjaajana ja kuljetusalalla. Edellisessä hoitopaikassa Stig viihdytti asukkaita soittamalla ulkomuistista suuriakin pianokappaleita.

– Hänellä oli kotona flyygeli ja se oli hänelle tärkeä, kertoo Lars.

Pariskunta sai kolme poikaa ja eli tavallista elämää. Terveyttä riitti, kunnes muistisairaudet ja yleiskunnon heikkeneminen alkoivat näkyä arjessa. Helmi päätyi ympärivuorokautiseen hoitoon ja Stig kevyemmän palvelutason asumisyksikköön.

– Me toivoimme koko ajan, että he pääsisivät samaan paikkaan, mutta säännökset ovat sellaisia tänä päivänä. Tämäkin ettei samassa huoneessa voi olla! Onneksi lupa kuitenkin tuli, kiittelee Lars Witick.

Vierailun aikana molempien kädet käyvät ahkeraan. Helmi tarkastaa, että Stigin sormus on sormessa ja korjailee kevyesti miehensä peittoja. Kädet eivät irtoa toisistaan kuin muutamiksi sekunneiksi. Poika Lars Witick kuvailee isänsä ja äitinsä yhteen pääsemistä liikuttuneena.

– Se tuntui kuin joulu olisi tullut, niin sanomattoman hyvältä. Kun katsoo heitä, ymmärtää, että näin sen pitää olla, sanoo Lars Witick.

Kun tämä juttu oli kirjoitettu ja siihen liittyvä video julkaistu, Stig Witick nukkui pois. Muutamassa päivässä jälleennäkemisen riemu oli muuttunut murheeksi toisen poismenosta.

– Pääasia, että he ennättivät olla yhdessä loppuajan, kiittelee Lars Witick.

Yhteistä loppuaikaa kertyi liki kaksi kuukautta. Lars Witickistä on tärkeää, että asiasta puhutaan: miksi pariskunnat eivät voisi automaattisesti olla samassa huoneessa, kun kumpikaan ei enää kaipaa kymmeniä neliöitä omaa tilaa, vaan elämä on siirtynyt pääosin sängyn pohjalle?

– Oli ihana asia, että heidän kohdallaan asia järjestyi ja isä pääsi äidin luo lopulta. Siitä jäi hyvä mieli, kun tiesi kuinka tärkeää se molemmille oli, sanoo Witick.