sunnuntai 22.9.2019 | 05:19
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Jussi Seppäsen kolumni: Mahtavaa!

Jussi Seppänen Kokkola-lehti
Ke 4.9.2019 klo 10:45

Kirjailijana pääsee innostumaan. Se on itse asiassa pakollista ja siksi varjeltava asia.

Innostuminen on nykyään hieman hankalampaa kuin lapsena. Silloin ei asian suhteen tarvinnut nähdä paljoa vaivaa.

Muistan, kun näin pikkupoikana ensimmäistä kertaa Anttilan tiilitalon mahtavat robottiovet. Ne liukuivat hämmästyttävästi auki, kun niitä lähestyi.

Hakematta tuli mieleen Tähtien Sota -elokuvien Kuolemantähden suhisevat ukset. Edelleenkin saatan liukuovia lähestyessäni päästää itseltäni salaa pienehkön Darth Vader -hengityksen.

Lähtökohtaisesti maailman liukuoviin on kuitenkin iän myötä tottunut. Metrot ja liukuportaatkaan eivät samaan malliin säväytä kuin ensimmäisillä Helsinginreissuilla.

Innostumistaidon ylläpidon hankalin kohta on onneksi jo takana. Parikymppisenä tuli laimennettua elämäänsä, vaikka luuli väkevöittävänsä sitä. Innostuminen oli hallittua ja se kohdistui tiukasti rajatuille asioille. Syy tähän on itsestäänselvä: Nuorena mietti, että onhan se nyt todella tyhmän näköistä ruveta vaikkapa aspiriinitabletin edessä vouhottamaan, että nyt on mystinen asia.

Tässä sitä oli nuorena oikeassa. Tyhmän näköistä se onkin.

Tämä nyt täytyy aikuisena vain sietää ja leikkiä ajoittain vaikka hampaat irvessä.

Olen pyrkinyt ottamaan sellaisen lähestysmiskulman, että mikä tahansa asia saattaa olla hieno homma ja olisi todella sääli olla asiaa huomaamatta. Ennakko-oletusten vastaisesti aika harvoin on joutunut pettymään.

Jos nyt vaikka KPV:n peliä katsoessa innostuu johtoasemassa ennenaikaisesti iloitsemaan voitosta, niin mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Häviö. Vieressä istunut realistiksi itseään luuleva pessimisti kertoo tienneensä lopputuloksen koko ajan. Minä kysyn: Kumpi meistä nautti ottelusta enemmän?

Aikuisena elämä vilahtelee sen verran vilkkaasti, että asioista ei aina ehdi saada otetta saati innostua, ennen kuin ne jo katoavat. Syksy koittaa ja sitä on vasta latailemassa uimaranta-äppiä.

Onneksi vanhatkin ihmeet voi nähdä uusin silmin. Tämän havaitsin, kun havaitsin viime viikolla lapsen lähestyvän isänsä kanssa turkulaisen kauppakeskuksen suhisevaa liukuovea. Lapsi päästi irti näyteikkunaan keskittyneestä isästään ja katsahti haastavasti ovea.

Otti sitten pitkän askeleen kohti. Ovi aukesi. Otti lyhyemmän askeleen taakse ja ovi sulkeutui. Hyppäsi taas neljäsosa-askeleen eteen ja ovi aukesi kuuliaisesti. Varovasti lapsi liikahti vielä pienen töksähdyksen taaksepäin. Liukuovi sekosi. Se yritti mennä samaan aikaan kiinni ja auki, jumittui sitten puoleenväliin.

Lapsi katsoi nykivää ovea hetken, hymähti ja vapautti sen sitten loikkaamalla roiman askeleen eteenpäin, kaappasi koko tilanteen huomaamatta jättänyttä isäänsä kädestä kiinni ja jatkoi matkaansa.

Jäin tuijottamaan näkemääni. Lapsi oli puolihuolimattomasti voittanut systeemin. Täysin ylivoimainen teko. Darth Vaderilla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia.

”Lähtö-kohtaisesti maailman liukuoviin on kuitenkin iän myötä tottunut.

#