perjantai 21.1.2022 | 20:26
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Annika Mäkelän kolumni: Viimeiset tunnustukseni

Ke 12.1.2022 klo 13:00

Uusi vuosi ja viimeinen kolumnini! Ehkä jonkinlaisena masokistisena terapiamuotona itselleni, tai vertaistueksi lukijoille, ajattelin vuodattaa siihen läjän omia epävarmuuksiani.

Meillä kaikilla on asioita, jotka aiheuttavat meissä epävarmuutta ja häpeää. Kuvaavaa on se, että epävarmuutta voi herättää yhtälailla erilaisuus kuin tavanomaisuuskin. Me ihmiset kyllä keksimme asioita, joista potea tarpeetonta alemmuudentunnetta. Ikä parantaa joitakin niistä - ja tuo ironisesti tilalle toisia. Toisaalta, omat epävarmuudet ovat oiva kasvualusta empatialle. Onkin usein helpompaa suhtautua armollisesti muihin ihmisiin ja heidän tekemiinsä virheisiin, kuin itseensä ja omiin mokiinsa. Voisin helposti listata epävarmuuksiani keskiaukeaman verran, mutta saatte kolumnillisen.

Koulutukseni on ylioppilastodistuksen varassa. Olen siitä huolimatta juuri saanut aivan mahtavan uuden työn ja ehtinyt kerryttää paljon työkokemusta sekä perustaa suuren perheen, mutta muistan aina tuntea itseni epäonnistuneeksi koska en ole maisteri.

Ajopelko esti minua pitkään hankkimasta ajokorttia. Ajoin sen vihdoin korona-ajan kynnyksellä, mutta pandemia ja kotiäitiys eivät juuri ole tarjonneet syitä mennä ratin taakse. Välttelen parkkihalleja ja kaistaa vaihtaessa syke nousee kuin pakenisin sarjamurhaajaa pimeällä kujalla.

Minulla on myös runsaasti raskausarpia. Ketään ei yllätä, mutta nolostellahan niitä pitää! Kuvissa piilottelen epänaisellisia käsiäni, joissa on useimmiten kuluneet kynnet ja maalitahroja.

Olen oikeastaan aika introvertti. Saatan uuden tai etäisen tuttavan tavattuani analysoida jälkikäteen sanomisiani ja vakuuttaa itseni siitä, että olen antanut itsestäni törpön kuvan, päästellyt suustani sammakoita ja ansainnut osakseni syvää halveksuntaa. Minulla ei ole universaalisti huono muisti, mutta kasvomuistini on surkea. Usein yhdistän kyllä kasvot sujuvasti oikeaan nimeen, mutta olen samalla täysin kujalla siitä, mistä henkilö on tuttu. Se hävettää.

Käännetään epävarmuutemme ja pienet mokailumme tänä vuonna myötätunnoksi ja ymmärrykseksi, josta riittää hiukan myös itsellemme.

Kirjoittajan luonnos ensimmäisestä kolumnista, kaksi vuotta sitten, oli pohjana viimeiselle. Silloin pokka ei riittänyt, nyt siihen on hyvä lopettaa.

”Me ihmiset kyllä keksimme asioita, joista potea tarpeetonta alemmuudentunnetta.

#