Tämä on viimeinen pääkirjoitukseni Kokkola-lehteen, sillä siirryn tässä samassa mediatalossa uusiin tehtäviin. Mieli on haikea, kun viimeiset viisi-kuusi vuotta vilisevät mielessäni. Välillä olen vihannut tekstareita ja raivoviestejä, välillä rakastanut niihin kätkeytyvää suurta tunnetta, joka on purkautunut pariin riviin. Hyvät naurutkin olen saanut usein.

Kun olen käsitellyt mielipiteitä, ottanut vastaan juttuvinkkejä, kaikenlaisia valituksia ja kiitoksia, olen oppinut tuntemaan aika hyvin tämän kaupungin asujaimiston. Kaupungissamme asuu itsetietoinen, tarkasti puolensa pitävä ja ylpeä kansa, joka pääsääntöisesti rakastaa kotikaupunkiaan ja haluaa sen parasta. Hekin haluavat sen parasta, jotka päästävät kriittisiä ääniä ja esittävät erilaisia näkemyksiä.

Tässä lehdessä äänitaiteilija Heikki Kossi kertoo lähdöstään rapakon taakse, suuren elokuvateollisuuden palvelukseen. Ylpeys läikähti sydämessä, kun muistin hänen tulonsa suurteollisuusalueelle. Itseoppinut äänimies nousi muutamassa vuodessa ensin valtakunnalliselle huipulle, sitten kansainvälisen tason tekijäksi. Ihminen voi ryhtyä siihen, mikä kiinnostaa ja nousta alansa kirkkaimpien tähtien joukkoon. Se on Kokkolaa ja sille me osaamme hurrata. Osaamme hurrata myös yrityselämälle, joka on täällä erityisen kekseliäs ja kansainvälinen.

Toivon, että jatkossakin tartumme hyvään, moitimme huonoa ja siten otamme osaa kaupungin kehittämiseen. Toivon kaikkea hyvää tälle tärkeälle lehdelle ja sen uusille tekijöille. Olo on kuin laittaisi lapsensa maailmalle: haikea, mutta luottavainen.

Ehkäpä joskus singautan jonkun mojovan tekstarin lukijoiden ja tekijöiden iloksi? Kiitos näistä vuosista kaikille teille!

outi.airola@hillagroup.fi